FANDOM


Kultainen Villi Länsi Lännen valloituksen alkuajat

Lännen valloituksen alku sijoittuu vuoteen 1492, jolloin eurooppalaiset Kristoffer Kolumbuksen johdolla saapuivat Uuteen maailmaan. Tällöin alkoi siihen saakka eräänlaista neitseellistä unta nukkuneessa maanosassa tapahtumasarja, taikka myllerrys, joka oli muuttava kaiken. Se koki eräänlaisen huipentumansa 1800-luvulla, Villin lännen tapahtumien pyörteissä. Pohjois-Amerikan erämaat, vuoret ja preeriat, asutettiin uudisasukkaitten toimesta. Intiaanit joutuivat väistymään - mutta samalla kun vanhaa tuhoutui, syntyi uutta ja alkoi uusi, kiihkeän kehityksen aikakausi.




Itsenäisyysjulistus 

Pohjois-Amerikan Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus lausuttiin Pennsylvanian osavaltiossa Philadelphiassa 4. heinäkuuta vuonna 1776. Itsenäisyys tunnustettiin kansainvälisesti 3. syyskuuta vuonna 1783. Sitä ennen alkuperäiset 13 osavaltiota, jotka muodostivat Yhdysvallat, olivat Iso-Britannian siirtomaita.

Muuttoliike kohti länttä

Muuttoliike kohti mantereen läntisiä osia alkoi laajemmin vuonna 1787. Varsinkin luoteiseen territorioon, nykyisten Ohion, Indianan, Illinoisin ja Michiganin osavaltioiden alueelle, saapui Uudesta Englannista ja New Yorkin osavaltiosta uudisasukkaita. He tekivät matkaa pitkin Hudsonia ja Mohawkia, seuraillen sitten Erie- ja Ontariojärvien rantoja - osa heistä saapui etelämpänä olevien solien kautta.

Keväällä 1788 oli eräs viitisenkymmentä henkeä käsittänyt ryhmä lähtenyt matkaan Pittsburghista pitkin Ohio-jokea veneellä, jonka he olivat ylpeästi kastaneet Mayfloweriksi. Heidän perässään tuli muita, jotka asettuivat eri kohtiin joen pohjoisrannalle perustaen uudisraivaajien, kauppiaiden ja metsästäjien kaupunkeja. Näistä Ohio-joen kaupungeista tärkein oli Cincinnati. Joitakin vuosia myöhemmin muuan Moses Cleveland asettui uudisraivaajaryhmänsä kanssa Erie-järven rannalle perustaen nykyisin Clevelandiksi kutsutun kaupungin. Nämä ihmiset eivät olleet ensimmäisiä alueelle tunkeutuneita valkoihoisia, mutta he olivat ensimmäisiä, jotka asettuivat alueelle pysyvästi asuakseen siellä ja viljelläkseen sitä. Uudet tulokkaat olivat kotoisin mantereen itä- ja kaakkoislaidalta, missä eurooppalaisia oli asunut jo toista vuosisataa, eikä heillä ollut käsitystä siitä, millaista elämä olisi uusilla alueilla.

Saavuttuaan näennäisesti autiolle seudulle he alkoivat kaataa metsää ja raivata viljelysmaata; he karkottivat tällä tavoin metsänriistan ja rajoittivat vapaita laidunalueita saaden intiaanit vastaansa ja aiheuttaen jatkuvan sotatilan. Nämä sodat intiaanien kanssa olivat kuitenkin vielä vain esinäytöstä siitä, mitä oli aikanaan tuleva tapahtumaan.


Valkoinen alue kartalla on Louisiana kauppahetkellä. (Kartta näyttää tilanteen "noin", ei tarkasti).

Villi Länsi

Villin Lännen aikaa elettiin Yhdysvalloissa 1800-luvulla. Silloin muuttoliike kohti Länttä kiihtyi äärimmilleen. Tämän villin, väkivaltaisen ja värikkään aikakauden alku osuu vuodelle 1803. Silloin presidentti Jefferson osti Ranskalta Louisianan (Louisiana Purchase). Ehkä Napoleonin ratkaisu myydä Louisiana oli pidemmällä tähtäimellä viisas, mutta rahaa hän ei osannut vaatia ollenkaan kylliksi. Kauppahinta koko Louisianasta oli vain 15 miljoonaa dollaria - noin seitsemän senttiä hehtaarilta!

Tämä alue ulottui Mississippijoelta aina Kalliovuorten itäisille rinteille asti. Tuolloin Louisianan pinta-ala oli noin puolet Euroopan koosta - nykyisen Yhdysvaltain pinta-alasta 23 %. Se oli suurimmaksi osaksi asumatonta erämaata, jossa siellä täällä eli intiaaneja ja sen rajatkin olivat varsin epäselvät ja hädin tuskin tiedossa. Nykyinen Louisianan osavaltio on muodostettu alueen eteläosasta vuonna 1812. Alueen tutkimattomuuden vuoksi edelleenkin eturintamassa riensivät pienet tutkimusretkikunnat ja turkiskauppiaat.


Lewis ja Clark tutkimusmatkallaan

Tärkein tutkimusretki kautta aikain ja samalla mitä huimin erämaaseikkailu, joka tapahtui Amerikan mantereen poikki kohti Länttä ja Tyyntä valtamerta - tehtiin Meriwether Lewisin (1774 - 1809) ja William Clarkin (1770 - 1838) toimesta. Mississipin ja Tyynen valtameren välinen alue oli ennen heidän matkaansa täysin tuntematonta ja kartoittamaton. Sieltä oli olemassa vain satunnaisten kävijöiden tarinoita - mutta mikä siellä tulijaa odotti, sitä ei tiedetty. Lewisin ja Clarkin joukko lähti matkaan keväällä vuonna 1804. Mukana oli kolme lahjoilla täyteen ahdettua venettä intiaanien lepyttelemiseksi ja 30 miestä.

Marraskuussa vuonna 1805 he saivat Tyynen valtameren näkyviinsä. Retkikunta pystytti Fort Clatsopin linnakkeen ja sinnitteli ankaran talven yli ennen kuin lähti kotia kohti maaliskuussa vuonna 1806. Kotimatkalla ryhmä jakaantui kolmeen osaan niin, että kartoituksia voitiin tehdä mahdollisimman laajasti.

Kaikkiaan heidän matkansa vei aikaa kaksi vuotta ja neljä kuukautta ja sille tuli pituutta liki 13 000 kilometriä. Kahta lukuun ottamatta kaikki selvisivät takaisin - yksi oli kuollut matkan aikana ja yksi päättänyt lähteä omille teilleen. Kiperiä tilanteita oli koettu, mutta yhtään vihamielistä laukausta kohti intiaaneja ei ollut ammuttu. Päinvastoin, kiitos mukana seuranneen shoshone-tulkin, intiaaneihin oli luotu hyviä suhteita.

Heidän tältä matkaltaan keräämänsä tiedot ja piirtämänsä kartat osoittautuivat myöhemmin suunnattoman arvokkaiksi retkikunnan jälkiä seuraaville turkiskauppiaille - ja siirtolaisille. Lewisin ja Clarkin matkallaan kirjoittamat päiväkirjat julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1814 ja niistä on tullut amerikkalainen klassikko.

Rushin salamat

Lewisin ja Clarkin matka oli täynnään toinen toistaan huikeampia ja erikoisia tapahtumia ja asioita, huvittaviakin. Retkikunnan varaamaan lääkelaukkuun kuului hyvin monipuolinen valikoima kirurgin välineitä ja lääkkeitä. Lääkevalikoimassa pistävät silmään "kaiken parantavat pillerit", jotka oli saatu tohtori Benjamin Rushilta Philadelphiasta ja jotka tunnettiin "Rushin salamoina".

Lempiruokana majavanhäntä

Suuren retkikunnan ruokahuollosta vastaavilla metsästäjillä oli kaiken aikaa työtä riittävän saaliin saamisessa. Vuorokauden tarpeisiin tarvittiin neljä metsäkaurista, yksi hirvi ja yksi puhveli. Lewisin lempiruokaa oli majavan häntä, "mitä herkullisin makupala". Kaikkien matkalaisten lempiruokaa oli valkeaksi vanukkaaksi kutsuttu sekoitus, joka oli tehty hienonnetusta lihasta, munuaistalista, pippurista, suolasta ja jauhoista. Ainekset työnnettiin puhvelin suoleen, keitettiin ja käristettiin karhun rasvassa ruskeaksi, jolloin "ateria oli valmis tyydyttämään voimakkaankin ruokahalun vaatimukset".

Eräät intiaanit viinanhimoisia

Heidän kohtaamansa intiaanit suhtautuivat heihin enimmäkseen uteliaan tyynesti, vaikkakin vihamielisyyttäkin esiintyi. Intiaanit saivat matkalaisilta runsaasti lahjoja - ruutia, viskiä ja mitaleja. Eräät sioux-päälliköt osasivat jo pyytääkin sekä ruutia, että "suuren isän maitoa", joka oli heidän kaunisteleva nimityksensä rommille. Todettakoon, että eräät intiaaniheimot eivät puolestaan ottaneet vastaan ollenkaan väkijuomalahjoja. Matkalaisiin tekivät suuren vaikutuksen heidän kohtaamansa huikaisevan kauniit maisemat, sekä valtavat biisoni-, metsäkauris-, hirvi- ja antilooppilaumat, joita oli "laitumella niin kauas kuin silmä kantoi".


Preeriakoiria

Erityistä ihastusta matkalaisissa herättivät pienet preerian eläimet, joita aluksi kutsuttiin "haukkuviksi oraviksi". Eräs kersantti kutsui niitä preeriakoiriksi ja se nimitys on jäänyt käyttöön. Retkikunnan mukana seurannut mustaihoinen orja herätti intiaaneissa suurta hämmästystä ja he yrittivät kostutetuin sormin hangata hänen ihoaan puhtaaksi "maalista".

Muutama vuosi tämän erämaaseikkailun jälkeen Lewis nimitettiin Louisianan kuvernööriksi. Velkojen ja väärinkäytössyytösten vuoksi hän teki itsemurhan. Ihmisenä vähemmän karismaattinen, mutta tasapainoisempi Clark keskittyi viimeistelemään retkikunnan matkakertomusta ja tieteellisiä raportteja.

Villi Länsi valloitetaan!

Heti Lewisin ja Clarkin jäljiltä preerialle alkoi tulijoiden vyöry. Liittohallitus lähetti joukkojaan uudisraivaajien avuksi, ja tappiolle joutuneiden intiaanien oli jätettävä tai parhaimmillaankin myytävä alueensa pilkkahintaan ja siirryttävä lännemmäksi. Ohio vallattiin intiaaneilta heti alkupalana vuonna 1803 ja siitä tuli liittovaltion seitsemästoista jäsen.

Tiedot läntisten seutujen tarjoamista mahdollisuuksista alkoivat houkutella yhä uusia tulijoita. Uudisasukkaiden karavaanit työntyivät yhä tiuhempina kohti Lännen laajoja tasankoja etsimään uutta, parempaa elämää. Tuhansien kilometrien matkaa saatettiin tehdä kuusikin kuukautta. Kaikille ei ollut tilaa täyteen lastatuissa vankkureissa ja niinpä jotkut tekivät koko tämän pitkän matkan jalan. Monenlaisin aikomuksin taivallettiin kohti Länttä, jonka valtaamiseen eräät olivat varautuneet auroin ja kullanhuuhdonta-astioin, toiset taas pyssyin ja korttipakoin.

Länttä kohti matkattaessa saavuttiin Atlantin rannikolta alkaneelta metsäalueelta suurille preerioille. Preeria oli tulijoille uusi ja outo ympäristö, joka vaati nopeaa sopeutumista. Sieltä puuttui mm. puutavara, josta olisi voinut rakentaa asumukset ja suojapaalutukset ja joka olisi ollut käytettävissä tulisijoissa. Uusilla seuduilla oli tultava toimeen varsin omavaraisesti. Ravinto oli tuotettava itse omasta pellosta, vaatteet ja kaikki tarvekalut oli valmistettava itse. Vain kiväärit ja aurat ostettiin.

Eri alueita asutetaan

Indiana perustettiin vuonna 1810 ja heti sen jälkeen Illinois, Michigan ja Wisconsin. Jonkin aikaa itsenäisenäkin ollut Texas liitettiin Yhdysvaltoihin vuonna 1845. Oma erityinen ryhmänsä matkalla Länteen olivat mormonit. He edustivat uutta kirkkokuntaa, ainoaa, joka ei ollut peräisin Euroopasta, vaan saattoi ylpeillä amerikkalaisesta syntyperästä. Monilta seuduilta, kuten Illinoisista ja Missourista, heidät ajettiin pois, koska muu väestö ei hyväksynyt heidän elintapojaan, joihin kuului moniavioisuus.

Utah kepasi mormoneille

Utah oli karua ja kuivaa seutua, jota uudisasukkaat olivat kartelleet, koska se ei soveltunut maanviljelykseen. Mormonit päättivät asettua sinne, sillä siellä he katsoivat voivansa elää rauhassa. Ajan vaatimattomilla välineillä ja työtä pelkäämättä he ottivatkin hallintaansa nämä karut seudut, järjestäen kastelun. Salt Lake City kohosi mormonien toimesta alueen pääkaupungiksi.

Vaarat vaanivat matkalaisia

Matka kohti tuntematonta oli täynnä vaaroja, monet kuolivat jo matkalle pääsemättä koskaan määränpäähänsä. Tavallisia kuolinsyitä olivat taudit, hukkuminen ja satunnaiset ampumavälikohtaukset. Vain vahvimmat selviytyivät, heikot menehtyivät. Intiaanitkin olivat alituinen uhka heille, jotka eturintamassa saavuttivat villit rajaseudut. Pelkästään vuosina 1836 - 1840 noin 750 000 ihmistä matkasi suurin odotuksin, vaaroja ja rasituksia kaihtamatta kohti Villiä Länttä. Asettautuminen aloilleen perillä ei sekään sujunut helposti. Kukin yritti kahmia itselleen parhaat maat ja tämä johti kahinoihin ei vain intiaanien kanssa, vaan myös uudisasukkaat ja karjankasvattajat mittelivät keskenään.

Intiaanien kärsimysnäytelmä

Intiaaneille ja heidän kulttuurilleen länteen vyöryvät uudisasukkaat tiesivät väistymistä ja tuhoa. Melkein puolet Pohjois-Amerikan intiaaniheimoista asui ja eli Mississippijoen ja Kalliovuorten alueella. Joskus jokin toinen vihamielinen intiaaniheimokin pakotti intiaanit siirtymään pois alkuperäisiltä asuinalueiltaan, mutta varsinaisesti heidät ajoi pakosalle tulijoiden virta. Intiaaneja myös pakkosiirrettiin hallituksen toimesta, pelkästään vuosina 1837 – 1839 kymmeniätuhansia intiaaneja pakkosiirrettiin Mississipin länsipuolelle. Pony Express

Missourin ja Kalifornian välillä toimi lyhyen aikaa vuosina 1860 - 1861 tämä erikoinen ratsulähettipalvelu, joka pyrki maksimaaliseen nopeuteen. Matkaan, jolla oli pituutta 3164 kilometriä, kului aikaa vain vajaat kymmenen päivää. Kaikki mahdollinen tehtiin, jotta pikaratsastus oli mahdollinen. Tarkasti suunnitellun reitin varrelle sopivien matkojen päähän perustettiin vaihtoasemat, joilta ratsastajat lennossa saattoivat vaihtaa levänneet hevoset. Lehti-ilmoituksin ratsuläheteiksi haettiin laihoja, jänteviä ja enintään 18-vuotiaita nuorukaisia, joiden täytyi olla kokeneita ratsastajia ja "valmiita antautumaan kuolemanvaaraan päivittäin". Orvoille annettiin etusija.

Ratsulähetin työ oli vaarojen täyttämää. Häntä ei uhannut vain erämaa kaikkine vaikeuksineen, vaan myös maantierosvot ja intiaanit. Yksi nimekkäistä ratsuläheteistä oli Wild Bill Hickok. Ratsulähettejä ihailtiin suunnattomasti. Pölypilven keskellä kiitävä ratsulähetti oli yksi ajan sankareita, jollaisen näkeminen postivaunujen matkalaisillekin oli odotettu ja suuri hetki.

Mark Twain on kirjassaan Roughing kuvannut ratsulähettiä näin: "Ajajan huomatessa kaukaisuudessa pienen lähestyvän täplän, kuului huuto: Sieltä tulee! - ja heti ilmestyi vaunujen ikkunoihin tarkkaavaisia silmäpareja. Hetkeä myöhemmin ratsastaja kiiti ohi pölypilven keskellä matkustajien kiljahdusten ja hurraa-huutojen saattelemana, joihin hän vastasi nopealla kädenheilautuksella, ja sitten hän oli jo poissa. Ja niin äkkiä se kaikki kävi, niin epätoden tuntuisena katoavana välähdyksenä, että ainoastaan postisäkin kupeelle leijunut ja siihen värisemään jäänyt vaahtokupla sai meidät uskomaan, että todella olimme nähneet oikean hevosen ja miehen".

Uudisasukkaita, tien- ja tilanraivaajia, asutustilallisia, turpeenpuskijoita

Helpoimmin Villistä Lännestä muistetaan sodat, seriffit ja sankarit. Todellisia Lännen asuttajia ja sankareita olivat ne lukemattomat, nimettömiksi ja kasvottomiksi jääneet uurastajat, jotka raivasivat ja asuttivat maan. Alku oli armotonta työntekoa kovissa oloissa. Päämääräänsä päästyään uudisasukkaat valtasivat maata itselleen varsin mutkattomasti, pystyttämällä vain maastoon merkkejä.

Vuoden 1862 asutustilalaki lupasi jokaiselle uudisasukkaalle 65 hehtaaria maata 10 dollarin hintaan, kunhan hän vain pysyi tilallaan seuraavat viisi vuotta.

Uudistalot turpeista ja jätteistä

Preerioilla rakennusmateriaalitkin puuttuivat ja ensikodiksi rakennettiin usein turvemaja. Yhden turvemajan rakentamiseen tarvittiin 400 neliömetriä turvetta. Turvemajojen asukit olivat todellisia turpeenpuskijoita. Sisustukseksi saatiin sitä, mitä matkassa oli kyetty kuljettamaan. Rautaliesi majan keskelle oli sentään välttämättömyys tuomaan lämpöä ja mahdollistamaan ruuan teon. Lieteenkään ei aluksi riittänyt puuta, vaan siinä käytettiin preerialta kerättyä biisoninlantaa. Lantaliekki oli saastaista, savuttavaa ja hirveän hajuista, mutta lämmitti majan ja kypsensi ateriat. Mökkien ovet tehtiin pakkauslaatikkojätteistä ja ikkunalasien virkaa toimitti rasvattu paperi.

Tulijoita ympäri maailmaa

Osa Länteen matkaavista oli jo aiemmin asunut Amerikassa, mutta suuri osa heistä saapui kaikkialta maailmasta, Euroopasta, Itä-Euroopasta ja Venäjältä asti - halvan maan ja paremman tulevaisuuden toivossa. Heidän ainut alkupääomansa oli oma päättäväisyytensä ja valmiutensa hirveään työntekoon, mukana ehkä hieman karjaa taikka maissin- ja vehnänsiemeniä. Jos farmari selvisi alkuajoistaan hengissä kolerasta, intiaaneista, kuivista kausista, hirvittävistä tornadoista, kaatosateista ja muista hirmumyrskyistä, hänellä oli ehkä hienoinen mahdollisuus saada satonsa korjatuksi ja tiluksensa menestymään ainakin seuraavaan vuoteen asti.

Villi Länsi rauhoittuu

Rautatien valmistuminen mantereen poikki vuonna 1869 kiihdytti Lännen valloitusta ja asuttamista suuresti, kun ei enää tarvinnut turvautua vaivalloiseen vankkurimatkaan. Villi Länsi oli valloitettu, asutettu ja rauhoitettukin vuoteen 1890 mennessä. Aika jäi elämään historian lehdille tarunhohtoisena, värikkäänä ja uskomattomien seikkailujen ja taisteluiden kirjomana.

Lännenelokuvissa eli westerneissä cowboyt, seriffit ja lainsuojattomat ovat saaneet nousta yhä uudelleen ratsuilleen, antamaan omaa kullanhohtoista kuvaansa eräästä erikoisesta ajanjaksosta, Villistä Lännestä.

Yhdysvaltain presidentit Villin Lännen aikana

George Washington (1789-1797) John Adams (1797-1801) Thomas Jefferson (1801-1809) James Madison (1809-1817) James Monroe (1817-1825) John Quincy Adams (1825-1829) Andrew Jackson (1829-1837) Martin Van Buren (1837-1841) William Henry Harrison (1841) John Tyler (1841-1845) James Knox Polk (1845-1849) Zachary Taylor (1849-1850) Millard Fillmore (1850-1853) Franklin Pierce (1853-1857) James Buchanan (1857-1861) Abraham Lincoln (1861-1865) Andrew Johnson (1865-1869) Ulysses S. Grant (1869-1877) Rutherford B. Hayes (1877-1881) James Garfield (1881) Chester A. Arthur (1881-1885) Grover Cleveland (1885-1889) Benjamin Harrison (1889-1893)


Maalauksia, valokuvia ja päiväkirjoja

Villin Lännen ajoista kertovat useat aikakauden taiteilijoiden maalaukset. Sellaiset maalarit, kuten Frederick Remington ja Charles Russell ratsastivat cowboyden ja sotilaiden mukana ja tallensivat näkemänsä maalauksiksi. Alla on George Catlinin maalaama intiaanin muotokuva - Catlin vaelsi jalkapatikalla vuosien ajan intiaanien keskuudessa, maalaten heitä ja tehden muistiinpanoja. Villin Lännen aika on myös yksi varhaisimmista valokuvatuista aikakausista - ensimmäinen valokuva kautta aikain otettiin vuonna 1826. Päiväkirjoja kirjoittelivat lukuisat tutkimusmatkailijat, mutta myös tavalliset uudisasukkaat. Niiden lehdiltä välittyy autenttisena tuo mennyt aika arkisinekin tapahtumineen.


Preeria ja biisonit

"Suuri preeriatasanko on metsäisen maan ja aavikon välimuoto. Preeria oli kuin vihreä meri, jossa metrin korkuinen preeriaruoho aaltoili. Sitä sävyttivät ainoastaan tiheät salviapensaikot ja harvat poppelimetsiköt. Tasanko kohosi loivasti kohti Kalliovuoria ja vain joet toivat kaivattua kosteutta muuten kuivaan maastoon. Maisema oli pehmeästi kumpuilevaa, yllättävät repeämät, kanjonit ja joenuomat tarjosivat vaihtelua yksitotiseen ruohomereen. Lisää yllätyksiä tarjosi aina hyvin vaihteleva sää. Kesän kuiva kausi katkesi kerralla avaraa maisemaa piiskaaviin rankkoihin myrskysateisiin. Talvella lumimyrskyt koettelivat ihmisen ja eläinten sietokykyä. Voimakkaat ja vaihtelevat tuulet saivat preerian heinämeren aaltoilemaan ja vaikeuttivat eläinten suunnistusta.

Puuttoman preerian outoa ja unettavaa vaikutusta varhaiset kuvaajat, kuten Francis Parkman ja George Catlin, ovat ihmetelleet. Preeria, heinämeri, oli oma maailmansa, jonka lumo valtasi kaikki, jotka näkivät sen alkuperäisessä loistossaan. Biisonit jakoivat ruohotasangot hanka-antilooppien, preeriakoirien, jäniksien, kojoottien, susien, harmaakarhujen ja monien vähemmän näyttävien asukkien kanssa. Kaikille preerian asukeille oli yhteistä vähäinen veden tarve ja tavaton valppaus vihollisten suhteen. Vain suurikokoinen biisoni teki poikkeuksen. Biisonilaumat vyöryivät preerioilla vuodenaikojen rytmissä, mutta kovin säännöllisiä vaellusreitit eivät välttämättä olleet. Biisonin näkö on heikko, pienet silmät tuikkivat syvällä suuressa ja raskaassa päässä, mutta sen leveäsieraiminen nenä on tavattoman tarkka. Biisonit suuntivatkin hajuaistin perusteella luotsaten tuulien mukaan. Laumat lähtevät hitaasti liikkeelle hajaantuen pienempiin laumoihin. Toisinaan ne kerääntyvät massiivisiksi myllertäviksi laumoiksi". Lainaus: Raimo A. Nikula: Puhveli, preerian kadonnut valtias.


Dodge City

Dodge City on Kansasissa sijaitseva kaupunki, jonka nimi pulpahtaa yhä uudelleen esille Villin lännen historiassa. Kuvassa on uudisrakennettuna pätkä 1800-luvun katunäkymää kyseisessä paikassa. Jalankulkua varten on rakennettu puiset kävelykadut - suuri edistys jalankulkijoiden mukavuudessa, kun ei ole tarvinnut kävellä hevosten kavioillaan survomassa mudassa.

Dodge sai alkunsa hyvin pienestä, eli puhvelinnahkaröykkiön vieressä olleesta savimajasta. Sinne rautateille lihaa toimittavat puhvelinmetsästäjät jättivät nahkat. Muutaman vuoden ajan kaupunki pysyi rajaseudun slummina, mutta kun karjakauppa alkoi ja karjaa alkoi saapua Dodge Cityyn, alkoi kaupunki kasvaa. Siitä tulikin kaikkein suurin lehmäkaupunki ja se säilytti johtoasemansa aina 1880-luvun lopulle saakka, eli samoihin aikoihin, kun Villin Lännen aika päättyi.

Lähteinä mm: Villi Länsi - toimittaneet William C. Davis ja Joseph G. Rosa Pentti Virrankoski: Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit Mike Sotter: Villi Länsi Royal B. Hassrick: The Colourful Story of The American West Norman Bancroft-Hunt ja Werner Forman: The Indians of The Great Plains United States Marshals Service Finn Arnesen: Intiaanikirja - WSOY Näin elettiin Villissä Lännessä - Otava Ulf Sindt: Intiaanit ja cowboyt - SCHILDTS Apassit sotapolulla - Apassisoturien historiaa - Art House Oy Dee Brown: Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen - Otava Michael Johnson: Villi Länsi - Otava Kultainen Villi länsi - Tammi The Apaches - Osprey Publishing Colin F. Taylor, William C. Sturtevant: Suuri Intiaanikirja - Pohjois-Amerikan alkuperäiskansat

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.

  • Vankkurit kuva Copyright Tancread
  • Pony Express kuva Copyright km6xo
  • Dodge City kuva Copyright Kevin H.
  • Preeriakoira kuva Copyright Tambako the Jaguar
  • Intiaani metsästämässä biisonia, Charles M. Russell - Copyright mharrsch
  • Sivun alareunan kuvassa buffalot eli puhvelit eli biisonit, American Bison (Bison bison) - Copyright Dom Dada
  • Frederick Remingtonin maalaus The Outlier oikeassa yläkulmassa, - sekä George Catlinin muotokuva intiaanista, Public domain.
  • Kuvat Lewisistä ja Clarkista Public domain.
  • Kartta Louisianasta Tunturisusi.

Ad blocker interference detected!


Wikia is a free-to-use site that makes money from advertising. We have a modified experience for viewers using ad blockers

Wikia is not accessible if you’ve made further modifications. Remove the custom ad blocker rule(s) and the page will load as expected.